Taustat - alkutaipaleeni lähes musiikittomassa maailmassa
Noin eskari-ikäisenä olisin halunnut soittaa viulua. Yksi kaverini harrasti tuota kadehtimaani lajia, ja olisin todella palavasti halunnut myös. Askartelin pahvista viulun ja toivoin että se muuttuisi oikeaksi. Puhuin kotona haaveestani, mutta se ei saanut kovinkaan positiivista vastaanottoa. ”Viulu on vaikea soitin. Et varmaan kauaa jaksaisi sitä.”
Noin 7-8 -vuotiaana opettelin mummolassa enoni vanhasta pianoaapisesta nuottien paikat pianon koskettimilla, ja soitin kaikkea Ukko-Nooasta Für Elisen alkuosaan.
Kolmannelle luokalle koulussa olisi voinut pyrkiä musiikkiluokalle. Olisin halunnut, mutta tie oli jo pystyssä kun muistaakseni tuolloin olisi vaadittu että soittaa jo jotakin instrumenttia. Tai ainakin piti samalla pyrkiä musiikkiopistoon ja saada paikka. Suositellut soittimet olivat viulu tai piano.
Sain kuitenkin noihin aikoihin isotädiltä joululahjaksi sähköurut, tai niin ainakin silloin kutsuttiin tuota kosketinsoitinta. Siinä oli 100 eri instrumentin ääntä valittavana, monet niistä aika kauheita, mutta pianon ääni oli suht ok.
Vähän myöhemmin pääsin myös ”pianotunneille”, eli sähköurkujen ryhmätunneille. Näillä oli 5-6 oppilasta yhtä aikaa, jokainen soitti omiaan kuulokkeet päässä ja opettaja kiersi jokaisen luona vuorollaan hetkisen. Soittimina nimenomaan niitä sähköurkuja, osassa jopa koskettimet kahdessa tasossa jne. Säestys opeteltiin soittamaan soinnuilla, ei nuoteista kuten pianolla. En kauheasti pitänyt tästä metodista enkä soittimesta, mutta kun parempaakaan ei saanut... Kukaan ei tuntunut ymmärtävän kun sanoin ettei tämä ole sama asia kuin piano. Eikä viulu. Tai sello, joka näytti kiehtovalta.
Kesällä ennen kuin täytin 11 muutimme toiselle paikkakunnalle, ja soittotunnit jäi. Yksi uusi ystäväni pyrki ja pääsi musiikkiopistoon. Minä en edelleenkään saanut edes kokeilla. Tällä kertaa taisi olla perusteena raha ja edelleen se etten kumminkaan jaksaisi mitään uutta soitinta. Miksi en soittaisi vaan niitä sähköurkujani? Olin tuohon aikaan hiljainen lapsi jonka itsetunto muserrettiin uudessa koulussa kiusaamisella, enkä uskaltautunut puhumaan tästä asiasta sen suuremmalla äänenpainolla.
Nämä eväät siis sain lapsuudesta mukaani. En pysty enkä jaksa, parempi keskittyä musiikin sijaan vaikka lukemiseen. Monta vuotta menikin sitten ilman musiikkia, mutta se liekki ei koskaan täysin sammunut, odotti vain oikeaa hetkeä.
Olen pahoillani asianosaisten puolesta, jos tarina menee heidän näkökulmastaan eri tavalla, mutta näin sen itse koin ja muistan yhä vuosikymmenten jälkeen.
Noin 7-8 -vuotiaana opettelin mummolassa enoni vanhasta pianoaapisesta nuottien paikat pianon koskettimilla, ja soitin kaikkea Ukko-Nooasta Für Elisen alkuosaan.
Kolmannelle luokalle koulussa olisi voinut pyrkiä musiikkiluokalle. Olisin halunnut, mutta tie oli jo pystyssä kun muistaakseni tuolloin olisi vaadittu että soittaa jo jotakin instrumenttia. Tai ainakin piti samalla pyrkiä musiikkiopistoon ja saada paikka. Suositellut soittimet olivat viulu tai piano.
Sain kuitenkin noihin aikoihin isotädiltä joululahjaksi sähköurut, tai niin ainakin silloin kutsuttiin tuota kosketinsoitinta. Siinä oli 100 eri instrumentin ääntä valittavana, monet niistä aika kauheita, mutta pianon ääni oli suht ok.
Vähän myöhemmin pääsin myös ”pianotunneille”, eli sähköurkujen ryhmätunneille. Näillä oli 5-6 oppilasta yhtä aikaa, jokainen soitti omiaan kuulokkeet päässä ja opettaja kiersi jokaisen luona vuorollaan hetkisen. Soittimina nimenomaan niitä sähköurkuja, osassa jopa koskettimet kahdessa tasossa jne. Säestys opeteltiin soittamaan soinnuilla, ei nuoteista kuten pianolla. En kauheasti pitänyt tästä metodista enkä soittimesta, mutta kun parempaakaan ei saanut... Kukaan ei tuntunut ymmärtävän kun sanoin ettei tämä ole sama asia kuin piano. Eikä viulu. Tai sello, joka näytti kiehtovalta.
Kesällä ennen kuin täytin 11 muutimme toiselle paikkakunnalle, ja soittotunnit jäi. Yksi uusi ystäväni pyrki ja pääsi musiikkiopistoon. Minä en edelleenkään saanut edes kokeilla. Tällä kertaa taisi olla perusteena raha ja edelleen se etten kumminkaan jaksaisi mitään uutta soitinta. Miksi en soittaisi vaan niitä sähköurkujani? Olin tuohon aikaan hiljainen lapsi jonka itsetunto muserrettiin uudessa koulussa kiusaamisella, enkä uskaltautunut puhumaan tästä asiasta sen suuremmalla äänenpainolla.
Nämä eväät siis sain lapsuudesta mukaani. En pysty enkä jaksa, parempi keskittyä musiikin sijaan vaikka lukemiseen. Monta vuotta menikin sitten ilman musiikkia, mutta se liekki ei koskaan täysin sammunut, odotti vain oikeaa hetkeä.
Olen pahoillani asianosaisten puolesta, jos tarina menee heidän näkökulmastaan eri tavalla, mutta näin sen itse koin ja muistan yhä vuosikymmenten jälkeen.
Kommentit